Muistojen puutarha
Huhtikuun keväinen tuuli heiluttaa pientä sydämenmuotoista vappupalloa hautakiven yläpuolella. Istun vähän kauempana, mutta ilmassa hajanaisesti heiluva punainen sydän vangitsee katseeni. Ajattelen ihmistä, joka on tehnyt syvän kaipauksensa näkyväksi hautausmaalla liikkuville. Heliumpallo on kevyt ja kaunis. Suru hyvin harvoin on sellainen.
Suru voi tuntua ensimmäisinä vuosina raskaalta kivisäkiltä, joka on laskettu rintalastan päälle. Se lepää siinä painavana ja hievahtamatta, kunnes ajan mahti alkaa hiljalleen murtaa sen olemassaoloa. Sitä ennen on vain taivuttava, kuin paju, lukemattomille itkuille, toistuville sanoille, lohdutukselle sekä muistojen läpikäymiselle. Olen huomannut, että me ihmiset laskemme surua varoen pois. Rakkaus, jota on kannettu sydämessä, on aseteltava varoen ja kunnioituksella iankaikkisuuden syliin. Kerran eletyt hetket, nyt muistoiksi muuttuneet, saadaan tarvittaessa esiin läheisten läsnäolossa, tuhansissa kertomuksissa, muistoesineissä ja valokuvissa. Rakkaus on aina konkreettista ja näkyvää, kuten tuo ilmassa heiluva punainen vappupallo.
Tämän vuoksi rakastan hautausmaita ja niiden sisälle kätkeytyvää elämää. Muistojen puutarhat ovat kirkkain esimerkki siitä, ettei rakkaus pääty kuolemaan. Kivisten hautakivien, laattojen ja valurautaristien alla lepääville vainajille osoitetaan edelleen hellyyttä ja huolenpitoa, mitä kauneimmilla tavoilla. Haudoilla kukkivat kauniit kukkaset. Kivien päälle on aseteltu pieniä enkeleitä ja lintuja. Joidenkin hautojen luokse on tuotu valokuvia sekä pieniä muistoesineitä vainajan elämästä. Eletty elämä ja persoona saavat näkyä kuin muistomerkkeinä. Ne haudat, joista ihmiskädet eivät enää pidä huolta, ovat luontoäidin hellässä hoivassa. Vehreä sammalpeite tekee vuosien saatossa hiljalleen suojaa, ja aika silittää kiveen painettuja kirjaimia ja numeroita.
Kuljeskelen hautausmaiden hiekkaisia kujia pitkin melko usein. Kun tarjoutuu ylimääräistä aikaa, saatan napata itselleni kahvin ja hakeudun suurten, suojaisten lehtipuiden alle. Seuraan ihmisten puuhastelua, kuuntelen lintujen laulua, luen tuttujen ja tuntemattomien ihmisten nimiä. Muistan niitä lukemattomia kertomuksia, joita olen vainajista kuullut. Muistan heidän läheisiään ja surua vuosien takaa. Ajattelen toisinaan heidän kuulumisiaan. Katson jo tutuiksi tulleiden ihmisten saapuvan ja lähtevän. Sytyttäen kynttilöitä lyhtyyn tai kertoen ääneen omia kuulumisiaan, joskus kuin vainajan vastausta odottaen. Kerään palaneita hautakynttilöitä roskiin. On ihanaa keskittyä pieniin yksityiskohtiin ja hetkittäin jutella ihmisten kanssa. Olen monesti miettinyt yksinäisiä ihmisiä, jotka saisivat varmasti hautausmaan porttien sisällä juttuseuraa. Kenties jonkun, joka on kokenut saman surun ja voisi ymmärtää kaipauksen hiljaisimmatkin kuiskaukset.
Teksti Saija Lottonen
