Pikkupojan harteilla suuri vastuu
Olli Kalliolle myönnettiin huhtikuussa Sotilaspoikien Perinneliiton sotilaspoikaristi.
Huhtikuinen kevätsunnuntai jäi monen mieleen lämminhenkisenä kohtaamisena, kun 93-vuotias Mauri “Olli” Kallio sai ansaitsemansa tunnustuksen pitkän elämänsä varrelta. Hetkessä oli mukana myös kirkkoherra Hanna-Leena Kevätsalo Vuorio, joka istahti jututtamaan Kalliota.
Kalliolle myönnetty sotilaspoikaristi on kunnianosoitus ajasta, jolloin moni poika joutui kasvamaan liian nopeasti aikuisuuteen. Sotilaspoikien Perinneliitto ry myönsi muistoristin tunnustukseksi osallistumisesta sotilaspoikatoimintaan vuosina 1928–1944. Jyväskylässä annettu tunnustus kantaa mukanaan tarinoita ajasta, jolloin pienetkin kädet olivat mukana suurissa tehtävissä.
– Kyllä me jo 11–12-vuotiaina ymmärrettiin, että tämä on tärkeää, Kallio kertoo.
Hänen muistonsa vievät Lammin maisemiin. Aikaan, jolloin kirkko ja yhteisö olivat tiiviisti läsnä arjessa. Pikkupoikana hän seisoi vastaanottamassa kaatuneita sankareita ensin kunniakujassa, sitten siunaustilaisuuksissa. Seppeleitä kannettiin, leskiä autettiin ja jokainen tiesi paikkansa.
– Yli 150 vainajaa tuli Lammille. Se oli pienelle paikkakunnalle paljon, Kallio muistelee.
Sotilaspoikatoimintaan lähteminen tuntui luonnolliselta. Se oli kutsumus, velvollisuus ja osa arkea aikana, jolloin epävarmuus leijui ilmassa.
Kotona riitti vilskettä. Evakkoja saapui kahdessa aallossa; ensin talvisodan- ja sitten jatkosodan aikana. Kallio muistaa erityisesti karjalaisten sitkeyden.
– He sopeutuivat mihin vaan. Me tulimme hyvin toimeen.
Perheen suuri leivinuuni oli kovassa käytössä. Viitenä päivänä viikossa leivottiin armeijalle suuria, jopa puolen metrin levyisiä vanikkaleipiä. Lauantaisin kuorma-auto haki viikon satsin, ja vei sen eteenpäin jaettavaksi rintamalle. Kolme vakituista lottaa työskenteli pakarituvassa lähes tauotta.
Sodan jälkeen Kallio tarttui töihin ja lähti tukkiuitolle. Jo 15-vuotiaana hän toimi sirkkelisahurina ja työllisti useita miehiä.
– Rakennettiin karjalaisille taloja. Valtio antoi rungot, ja me sahasimme aineet. Usein tehtiin ensin sauna ja saunakamari. Siinä asuttiin alkuun.
Elämään mahtui myös rakkautta ja yhdessä kuljettu pitkä tie puolison kanssa. Avioliitto kesti 70 vuotta. Yhteinen taival alkoi Lammin kirkon vihkikellojen soidessa vuonna 1953. Myöhemmin tie vei Uuteenkaupunkiin.
Nyt Kallio katsoo elämäänsä neljän sukupolven isänä ja isoisänä. Pian sukuun syntyy jo viides polvi. Ikä ei tunnu painavan, kun puhe kääntyy liikuntaan.
– Yli 30 maratonia olen juossut ja käsipainot ovat tuossa lattialla edelleen, hän naurahtaa.
Luonto, mökkielämä ja polttopuut ovat pitäneet miehen liikkeessä vuodesta toiseen. Ehkä juuri siinä piilee pitkän iän salaisuus.
– Minulla on aika valoisa luonne. Ja kai se yleiskuntokin auttaa.
Kun Kallio hymyilee, on helppo uskoa, että elämä kantaa.
Olli Kallio menehtyi toukokuussa 2026. Otamme osaa omaisten suruun.
Teksti Tea Pohjoispuro
Haastattelu ja kuva Hanna-Leena Kevätsalo-Vuorio
